Ajatuksia elämästä ja eläimistä

Kanahulluuden alkumetrit

Lauantai 1.8.2015 - Laura Jormanainen


Ensin sitä odottaa sitä omaa ensimmäistä kanaansa ja tuunaa sille omasta mielestään täydellisen kanakoppi-idyllin, missä on hyvä mamman pikku kotkottajien viettää onnellisen kanan päiviä. Sitten istutaan kanalan kulmalla aamukahvilla ja kanankakkaan paljain jaloin käveleminen ei tunnu kuin hassulta.

Sitten odotetaan sitä ensimmäistä munaa kuin aurinkoa nousevaksi. Ja nouseenhan se, tai siis tipahtaa sinne täydellisen kanan täydelliseksi järjestelemään pesään. Sitä pikkuruista munaa varjellaan kaksin käsin keittiöön saakka eikä melkein raaskita kopsauttaa paistinpannulle. Vaan sitten kun raaskitaa, niin sitten on millä kehua kaikille kavereille miten järjettömän hyviä ne omat munat ovatkaan.

Eipä aikaakaan, kun ne kaikki kanaset munivat hienoihin pesiin ja munia kannetaan pikku korissa sisälle ja niitä kertyy läjäpäittäin eikä kenenkään kolesteroliarvot huushollissa kestä niiden kaikkien itse syömistä. Joten eipä mitään, lahjoitetaan kaverille ja anopille ja parille muulle tutulle.
Mitään järkeä ei ole siinä munamäärässä, kun niitä myyntilupia ei ole eikä hankita, mutta pälähtääpä mieleen miten ihana olisi, jos olisikin omia tipuja!

Ja ei kun kaikki konstit kehiin. Jätetään munia pesään odottamaan hautojaa, tehdään taikatemput ja mummon vinkit ja odotetaan  Ja kas. Jokuhan se alkaa hautoa.

Sitäpä sitten pitääkin taas päivystää ihan urakalla, että vieläkö se iltapäivällä lätsöttää siellä pesässä.. entäs illalla ja riemuvoitto on, kun se on vielä siellä huomisaamunakin! Enää 20 päivää ja meillä synnytään!!
Pitkät ovat ne päivät, kunnes sitten yhtenä päivänä munaläjästä kuoriutuu muutama pieni untuvikko. Siinä aikuinen kananpitäjä sitten loikkii innosta kiljuen pitkin pihaa kuuluttaen koko maailmalle, että MEILLÄ ON TIPUJA! Kiireellä keittämään niille munankeltuaista ja ryntäilemään kauppaan hakemaan rahkaa ja raejuustoa ja raastamaan kurkkua ja etsimään vesikippoa ja touhuamaan siinä ohessa kaikkea muutakin tuikitärkeää, jotta pienet pallerot saisi pidettyä hengissä. Siinä sitä taas menee tunti jos toinenkin kahvikupin kanssa tipolassa tipu-TV:n seurassa istuskellessa.

Vaan voi sitä huolen määrää, jos joku näyttää voivan kurjasti tai jokaisen ei ole nähnyt syövän tai juovan. Ja kakkiihan ne kaikki varmasti? Ja eihän niitä kukaan isompi nyt tallo tai hakkaa muuten hengiltä. Viikon päästä jo uskaltaa hengittää, jos ei muistanut ruokineen kellonlyömällä mennä tarkistamaan tilannetta.

Sittenpä sitä voikin jo ruveta sottailemaan, että onko ne lapset kukkoja vai kanoja. Kuka mitenkin päin niitä tutkii, kuvaa ja kääntelee ja kaikilta mahdollisilta kyselee ja toivoo kanavastausta. Ihan vaan siksi, että olisi se niiiin ihana saada ihan IKIOMA ensimmäinen melkein kuin itsetehty kana ja varsinkin sen muna. Sen parempia ei varmasti olekaan! Siitä en vielä tiedä mitään :)

Bertta_Tipi_ja_Sylvesteri_500x351.jpg

Avainsanat: kotikanala, kana


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini