Ajatuksia elämästä ja eläimistä

Tipi ja Sylvesteri - ei helpoimman kautta :)

Keskiviikko 12.8.2015 - Laura Jormanainen

Minulla on kaksi kuusiviikkoista nuorikkoa; Tipi ja Sylvesteri. Nimistä huolimatta taitavat molemmat olla kanapuolisia ja siitä jos mistä on oltu kovasti mielissämme.

Alkuun pallerot olivat äidin kanssa omissa tiloissa missä saivat sen kolmisen viikkoa kasvaa. Sitten siirrettiin samaan häkkiin muiden kanssa ja äkkinäisyyttään luultiin, että siinähän ne menevät isompien kanssa. Pirkko-kana ja Hertta-kana päättivät kuitenkin toisin ja näytti, että ne pistävät tiput kylmiksi heti alkuun, joten siirrettiin rakkariakat omaan tilaansa harkitsemaan vaihtoehtoja ”käyttäydy tai kattilaan”. Homma näytti toimivan kunnes Jallu-kukko keksi, että hänen haaremistaan puuttuu naisia ja nosti yötäpäivää mellakan johon kurinpalautuksessa olevat nartut tietysti vastailivat jotain sopivan villitsevää.

Ei kun järkkäämään kanojen koteja taas uusiksi. Rajalliset ovat tavallisen talollisen vaihtoehdot, joten otettiinpa vähällä käytöllä oleva koirahäkki kanakäyttöön. Sinne siis Jallu ja kiltit Kirppu ja Kerttu sekä ne kaksi tipunsyöjätärtä viidekseen. Äitibertta jäi Tipin ja Sylvesterin kanssa omaan rauhaansa.

Rauha maassa, luulisi tässä kohti äkkinäinen kananainen.
Muutama viikko on taas kulunut edelleen ja jossain äitikanan takaraivossa muuttui hautomis- ja hoivaamisvaihde takaisin ihan vaan kana-ajatuksiksi ja liekö pihan yli Jallulle jotain lirkutellut, kun kukkoa alkoi taas huudattaa yhden kanan puuttuminen toimintaetäisyydeltä. Jallu kiekuu kuin hullu ja on ihan justiinsa pääsemässä eroon päästään.

Viimeisenä yrityksenä päätin lomapäivän ratoksi ottaa ja siirtää äitiBertan nuorikoineen vihdoin samaan laumaan ja istua itse siellä häkissä seuraamassa miten homma sujuu. Joten Bertta kantoon ja muiden sekaan. Voi sitä Jallun riemua ja pörhistelyä. Näytti siltä, että Bertta pärjäilee, joten Tipiä lähdin hakemaan, mutta se ennätti pyrähtää karkuun ja hätäpäissään livisti jalkojeni välistä pihan reunalle pitkään nurmikkoon. Mylläsin heinikkoa, konttasin risukossa ja koitin löytää sitä. Ei missään. Oli pakko lähteä siirtämään Sylvesteri, joka oli jäänyt avoimeen aitaukseen yksinään, ettei sekin häviäisi.

Sylvesterin tyrkkääminen isojen kanojen sekaan aiheutti mahtipohtisen kaakatus-pyrähtely-räpytys-kotkotuksen ja sen sortin takaa-ajon, että Sylvesteri tunki itsensä mitättömän pienestä rakosesta (ei sellaisesta oikeasti voi tuollainen puolikas kana sopia!) pihalle häkistä ja viipotti suorinta tietä sinne samaan pöhelikköön, missä se Tipi oli jo kateissa.
Suunnitelman mukaan minun piti siis tässä vaiheessa istuskella kahvikuppi kourassa kanalassa katsomassa miten hieno kanalaumani tutustelee toisiinsa leppoisasti ja tyytyy nokkimaan porukalla maahan ripottelemiani jyviä ja kärkkyy leipäpalaa kädestä.
Todellisuudessa molemmat omat tipuset olivat nyt häveyksissä ja minä itkua vääntäen kääntelemässä sateen jälkeen märkiä nokkospusikoita, liukastelemassa kivillä, raapiutumassa puun oksiin ja sotkeentumassa multaan, liejuun ja koiranpaskaan.

Kuin ihmeen kaupalla Sylvesteri löytyi kököttämässä heinien alla ja suurena aarteena sen siitä kannoin takaisin omaan koppiinsa ja ovi tiukasti kiinni. Tipistä ei hajuakaan.

Viimeisenä toivona arvelin hakea talon epäkelpo-noutajakoiran avuksi. Löytäisi se Tipin ainakin, mutta mitä se sille tekisi; tuskin noutaisi ainakaan, kun ei nouda muutakaan. Joten usutin koiran pusikkoon ja näköjään sillä nenä toimii, koska sieltä se pölläytti kananpojan esiin. Tipi pyrähteli edellä, koira riekkui ja haukkui perässä ja minä kiroilin ja kompastelin viimeisenä.

Lopputulemana sain Tipin kiinni, koiran kuriin ja itseni rauhoittumaan.
Kanalauman yhdistäminen jäi siis edelleen haaveeksi ja olen uuvuksissa, likainen ja hikinen. Tipi ja Sylvesteri kököttävät järkytyksestä tönkköinä pesässä. Jallu sai naisensa haltuun ja toivon kovasti, että sitä vähän vähemmän huudattaa, ettei mennyt ihan hukkaan tämä sirkus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tipu

Kanahulluuden alkumetrit

Lauantai 1.8.2015 - Laura Jormanainen

Ensin sitä odottaa sitä omaa ensimmäistä kanaansa ja tuunaa sille omasta mielestään täydellisen kanakoppi-idyllin, missä on hyvä mamman pikku kotkottajien viettää onnellisen kanan päiviä. Sitten istutaan kanalan kulmalla aamukahvilla ja kanankakkaan paljain jaloin käveleminen ei tunnu kuin hassulta.

Sitten odotetaan sitä ensimmäistä munaa kuin aurinkoa nousevaksi. Ja nouseenhan se, tai siis tipahtaa sinne täydellisen kanan täydelliseksi järjestelemään pesään. Sitä pikkuruista munaa varjellaan kaksin käsin keittiöön saakka eikä melkein raaskita kopsauttaa paistinpannulle. Vaan sitten kun raaskitaa, niin sitten on millä kehua kaikille kavereille miten järjettömän hyviä ne omat munat ovatkaan.

Eipä aikaakaan, kun ne kaikki kanaset munivat hienoihin pesiin ja munia kannetaan pikku korissa sisälle ja niitä kertyy läjäpäittäin eikä kenenkään kolesteroliarvot huushollissa kestä niiden kaikkien itse syömistä. Joten eipä mitään, lahjoitetaan kaverille ja anopille ja parille muulle tutulle.
Mitään järkeä ei ole siinä munamäärässä, kun niitä myyntilupia ei ole eikä hankita, mutta pälähtääpä mieleen miten ihana olisi, jos olisikin omia tipuja!

Ja ei kun kaikki konstit kehiin. Jätetään munia pesään odottamaan hautojaa, tehdään taikatemput ja mummon vinkit ja odotetaan  Ja kas. Jokuhan se alkaa hautoa.

Sitäpä sitten pitääkin taas päivystää ihan urakalla, että vieläkö se iltapäivällä lätsöttää siellä pesässä.. entäs illalla ja riemuvoitto on, kun se on vielä siellä huomisaamunakin! Enää 20 päivää ja meillä synnytään!!
Pitkät ovat ne päivät, kunnes sitten yhtenä päivänä munaläjästä kuoriutuu muutama pieni untuvikko. Siinä aikuinen kananpitäjä sitten loikkii innosta kiljuen pitkin pihaa kuuluttaen koko maailmalle, että MEILLÄ ON TIPUJA! Kiireellä keittämään niille munankeltuaista ja ryntäilemään kauppaan hakemaan rahkaa ja raejuustoa ja raastamaan kurkkua ja etsimään vesikippoa ja touhuamaan siinä ohessa kaikkea muutakin tuikitärkeää, jotta pienet pallerot saisi pidettyä hengissä. Siinä sitä taas menee tunti jos toinenkin kahvikupin kanssa tipolassa tipu-TV:n seurassa istuskellessa.

Vaan voi sitä huolen määrää, jos joku näyttää voivan kurjasti tai jokaisen ei ole nähnyt syövän tai juovan. Ja kakkiihan ne kaikki varmasti? Ja eihän niitä kukaan isompi nyt tallo tai hakkaa muuten hengiltä. Viikon päästä jo uskaltaa hengittää, jos ei muistanut ruokineen kellonlyömällä mennä tarkistamaan tilannetta.

Sittenpä sitä voikin jo ruveta sottailemaan, että onko ne lapset kukkoja vai kanoja. Kuka mitenkin päin niitä tutkii, kuvaa ja kääntelee ja kaikilta mahdollisilta kyselee ja toivoo kanavastausta. Ihan vaan siksi, että olisi se niiiin ihana saada ihan IKIOMA ensimmäinen melkein kuin itsetehty kana ja varsinkin sen muna. Sen parempia ei varmasti olekaan! Siitä en vielä tiedä mitään :)

Bertta_Tipi_ja_Sylvesteri_500x351.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kotikanala, kana