Ajatuksia elämästä ja eläimistä

Juttua munasta

Tiistai 17.10.2017 - Laura Jormanainen

Kanaihminen ajautuu, varmaan vain omaa innostustaan, usein munakeskusteluihin. Niitä käydään milloin tuttavan munan ostajan, työpaikan aamukahviseuran tai milloin kenenkin kanssa.

Kaikkien tuntema kananmuna onkin loppujen lopuksi melko tuntematon juttu. Kyllä se keittää osataan ja paistaa sekä lisätä kakkutaikinaan, mutta moni muu juttu tuntuukin olevan ihan tietymättömissä. Näinpä tuli mieleeni listata tähän muutama munafakta, joihin olen käytännössä viime aikoina vastaillut ihmettelijöille :)

Kanan munista ja munimisesta

• Kana munii rodusta, iästä, olosuhteista ja muista muuttuvista tekijöistä riippuen noin 3-7 munaa viikossa. Tehotuotantoon jalostetut toki eniten, muut sitten oman lajinsa ja fiiliksensä mukaan.
• Kana munii vaikka kanalassa ei olisi kukkoakaan, mutta tipuja ei ilman kukkoa tule niin kuin ei vauvojakaan putkahtele joka naisen huusholliin ihan tietämättä.
• Pieni kana munii yleensä pienempiä munia kuin iso. Ja nuori aloitteleva munanputkauttelija tekee myös pikkumunia, kunnes munan koko kasvaa.
• Normaalisti kaupassa myydään M-koon munia, joiden paino on 53-63g. Pienemmät ja isommat menevät lähinnä leipomoiden käyttöön. Meillä on kennossa sekalaisen kanasakin ansiosta sitä sun tätä kokoa. Suurin jumpura oli joskus liki 100 gramman möykky. Kävi sitä munantekijää jo vähän sääliksi.
• Kananmunan keltuainen ei ole yhtä kuin tipu. Keltuainen on tipun ruokaa munassa oloaikana sekä heti kuoriutumisen jälkeen. Ruskuaispussi vetäytyy tipun mahaan juuri ennen kuoriutumista ja sillä ravinnolla tipu elää pari ensimmäistä päiväänsä, vaikkei muun ruuan äärelle älyyntyisikään. Itse tipu kehittyy hedelmöittyneessä kananmunassa olevasta munasolusta, jota ei hautomattomasta munasta huomaa.
• Kanan syömä ruoka vaikuttaa munan makuun; mitä monipuolisempaa evästä, sen makoisammat munat ja tummemman keltaiset keltuaiset. Hailakka munankeltuainen tarkoittaa, että kana ei ole syönyt tuoreruokaa vaan yksipuolista rehua.
• Kananmunia on valkoisia, ruskeita, vihreitä ja jopa tumman punertavia ja kaikkea siltä väliltä. Munia yksi kaikki. Eri rotuisten kanojen tuotoksia vain.

Munista ja niiden säilytyksestä

• Kananmunaa ei tarvitse säilyttää jääkaapissa. Se säilyy ihan huoneenlämmössäkin, kunhan lämpötila ei kovasti vaihtele ja munat saavat olla rauhassa.
• Myynnissä olevien munien ”parasta ennen” -päivä on 28 päivää munimisen jälkeen. Todellisuudessa kananmuna saattaa säilyä parikin kuukautta ihan huoletta.
• Kananmuna säilytetään kennossaan tylppä pää ylöspäin. Munan ilmatasku on siellä tylpässä päässä.
• Jos kotona munia säilyttää lämpimässä, niistä ei vahingossa tule tipuja. Hautoutuminen vaatii tasaisen noin 38 asteen lämmön, riittävästi kosteutta yms mitä olosuhteita ei kenenkään keittiössä liene.
• Pilaantuneen munan erottaa hajusta. Se haisee järkyttävälle :( . Raa’an munan kunnon voi helposti testata laittamalla sen vesiastiaan: tuore muna menee pohjaan, pilaantunut pompahtaa pinnalle kuin pingispallo. Välimailla kelluskelevat ovat ihan käypää tavaraa vielä.
• Kananmunaa ei saa pestä, koska silloin sen pinnassa oleva kalvo heikkenee, sen ilman- sekä pöpöjen läpäisykyky lisääntyy ja näin ollen säilyvyys huononee. Meillä pesästä kerättävät munat pyyhitään kuivalla paperilla irto-heinistä sun muista.

Millaisista oloista muna tulee

• Kaupasta ostettavasta kananmunista selviää vain numerokoodin ensimmäisen numeron mukaan millaisessa kanalassa sen munineet kanat ovat eläneet. Kaikenlaiset ”onnelliset munat”, ”orsimunat” ja ”maalaismunat” sun muut ovat markkinamiesten myyntikikkoja. Lyhyt ja vähän mutkat suoriksi -oppimäärä kanan oloista:
• 0 tarkoittaa luomukanalaa: kanojen ruoka on luomua, oikeata auringonvaloa pitää olla näkyvillä, lattialla pitää olla pehkuja tms missä kanat voivat kuopsutella mielensä mukaan. Kanoja saa olla tiloissa maksimissaan 6 neliön kokoisella alalla.
• 1 on ulkokanalan tunnus: kanat pääsevät ulkoilemaan liki vuoden ympäri halutessaan. Sisätilat ovat kuin lattiakanalassa ja kanoja saa olla 9 nokkaa neliötä kohti.
• 2 merkitsee lattiakanalaa missä kanat voivat vapaasti tallustella lattialla, munia pesiin ja nukkua orrella. Kanoja saa olla enintään 9 neliöllä.
• 3 merkityt munat ovat virikehäkistä. Kanoilla ei ole lattiaa, vaan ne elävät verkkopohjaisissa häkeissä. ”Virike” tarkoittaa, että häkissä on pesä mihin munia ja orsi (olkoonkin vaikka metallipalkki lattialla) missä kököttää. Kaikki häkin kanat eivät välttämättä pääse pesään munimaan. Neliön kokoisessa tilassa kanoja saa olla 10.
• Eli suomeksi sanoen; mitä pienempi numero, sen enemmän kana on saanut elää kanoiksi!
• Nämä meikäläisten harrastajien kanat munineen eivät yleensä mene mihinkään noista kategorioista. Omistani lähinnä käyttäisin nimikettä ”lellittyjen kanojen munia”. Ne elävät kukkonsa kanssa omassa laumassaan, tuntevat toisensa, kuopivat pihamaalla, valitsevat itse pesänsä, hautovat ja hoitavat tipunsa, lehahtavat orsille nukkumaan ja niitä ei ole kahtakaan pesämökkineliölle. Pihamaata niillä on lisäksi ihan riittämiin ja siellä ne saavat ulkoilla päivittäin ihan pahimpia pakkasia lukuunottamatta. Meidän kanat syövät rehun ja kalkin lisäksi kaikkea horsmasta maan matosiin, kananrehusta kauraan ja omenista hirvenlihaan. Mielikuva vain jyviä nokkivasta kanasta ei ole se aito: kana on luonnostaan varsin kaikkiruokainen. 

Tipu vai paisti?

Tiistai 19.7.2016 - Laura Jormanainen

Aamun murhe löytyi kanan pesästä. En ole ennen nähnyt äitikanan littanaksi tallustelemaa kananmunaa, jonka se ensin on hautonut melkein valmiiksi. Pahalle mielelle tulin keskentekoisen tipuparan vuoksi. Lie ollut vahinko pesäänsä raivokkaasti varjelevalta äitikanalta, mutta kurja fiilis tähän päivään siitä tuli. Toinen tipu löytyi kuolleena pesän ulkopuolelta. Se piipitti vielä eilen illalla.

En saanut tuttavalta sympatiaa tähän menetykseen. Hänen näkemyksensä oli, että mikä siinä nyt murehduttaa, kun etkös sinä niitä pataan kasvata kuitenkin. Pihallasikin temmeltää pari kukkopoikaa, joista toinen on jo nimetty Paistiksi ja toinen Pihviksi. Söpöjä tipuja nekin. Joten mikä ero?

Missähän kohtaa minulla menee omassa ajatuksessani se raja, että hartaasti odotetusta pikkutipusta tulee ruokaa? Välillä on ainakin se vaihe, kun olen opettanut sitä äitikanan kanssa syömään nökönen kerrallaan ja järjestänyt sille sellaiset olosuhteet missä kukaan ei käy kimppuun. Olen pitänyt puhtaana ja lämpimänä ja ihastellut kanalapsen puuhia. Tarjonnut herkkuja ja katsonut miten siitä kasvaa omannäköisensä elukka.

Näitä omia elukoita on meillä pataan laitettu muutamia, eikä niistä siinä kohti ole huonoa omaatuntoa tunnettu, koska kotipihalla tipusta saakka itse kasvatettu kana maistuu kyllä monessa mielessä erikoisen hyvälle. Jossain kohtaa huolenpito muuttuu ruuantuotannoksi ja söpö tipu marinoiduksi paistiksi. Äidillinen kotiruuantuottaja minussa tykkää laittaa ruokaa lämmöllä hoidetuista, vapaana viipottaneista, onnellisista kanoista.

Pesään jäi vielä aamulla kolme munaa. Toivottavasti niistä tulee vielä niitä tipuja.

Koko homma uusiksi?

Torstai 30.6.2016 - Laura Jormanainen

Pistin nettisivut uusiksin ja jätin vain muutaman epäpoliittisen kanakirjoituksen ja mielestäni onnistuneen itsenäisyyspäivän puheen jäljelle. Tuntui jotenkin hyvältä.

Entiset sivut olivat siltä jäljiltä, kun niitä joskus kuntavaalien alla väsäsin ja kaiken kiireen ja väännön keskellä yritin tänne vähän välillä jotain kirjoittaa. Töissä käyvällä pikkupoliitikolla ei kuitenkaan ole vuorokaudessa sen enempää tunteja kuin muillakaan, joten jostain on täytynyt tinkiä. Se joku on esimerkiksi blogin kirjoittaminen. Tai kaappien siivoaminen tai kaverien luona kylättely tai harrastuskerhoihin osallistuminen tai kävelylenkillä käyminen.

Ottamatta tässä sen enempää kantaa politiikkaan muuten, on kyllä tällä muutaman vuoden kokemuksella todettava, että siihen kun heittäytyy mukaan niin muun elämänsä saa heittää ihan jonnekin muualle. Neljä-viisi iltaa viikossa minulla on mennyt jossain johtokunnassa, työvaliokunnassa, hallituksessa, valtuustossa tai niihin läheisesti liittyvässä ryhmäkokouksessa tai valmistelupalaverissa. Siihen päälle … tai siis alle… pitää tietysti esityslistat ottaa haltuun, vastailla kuntalaisten sähköposteihin, kysellä virkamiehiltä asioita joita ei tiedä ja koittaa löytää ymmärrys niihin joita ei älyä.

Kokoukset ovat yleensä kaupungissa iltakuudesta alkaen ja kahdeksan tunnin työpäivä päättyy yleensä neljältä. Siinä välissä jos yritän kotona pistäytyä, ennätän olla siellä reilun puoli tuntia. Joten usein tulee jäätyä kaupungille. Päivälle kertyy siis helposti aamuseitsemän lähdöstä lukien mittaa reilusti yli kellonympärys. Ja vielä ihmetellään, kun millään ei illalla kahdeksan jälkeen enää jaksaisi kuunnella miten joku omaa ääntään rakastava sielu valtuuston kokouksessa jaarittelee jonninjoutavia mitkä on jo moneen kertaan sanottu.

Olen tässä ensin vähän salaa alkanut haaveilla sellaisesta vapaa-ajasta, jota ei olisi kukaan kellottanut valmiiksi. Tekisin mitä sattuu ja kenen kanssa huvittaa. Enkä ottaisi vastuuta mistään yleisistä asioista, vaan keskittyisin ihan omiini. Kävisin kavereilla kylässä ja ennättäisin siivota, niin että voisin kutsua heitä meillekin :) Ja saattaisinpa lähteä käsityökerhoon virkkaamaan mattoja. Alkaisin ehkä uudelleen käydä kävelylenkeillä ja uimassa.

Pitäisiköhän ihan oikeasti pistää koko homma ihan uusiksi.

Viikonlopun loppu

Sunnuntai 22.5.2016

Kivan viikonlopun loppujärkytyksen sai aikaan tänään meille haettu uusi kanarouva, joka meidän rantasaunassa käydessämme oli ottanut ja lähtenyt kananpitävästä aitauksesta livohkaan. Kotiin tullessa menin laittamaan kanalan luukkua kiinni ja pääluku ei täsmännytkään :( 

Sen sijaan, että olisin saunapuhtaana heittäytynyt sohvalle katsomaan lätkää, olen taas itku-potku-harmituksen kanssa ryntäillyt pitkin pihaa, kyntänyt ruusupensaissa ja usuttanut koiria nuuskimaan pihapusikoita, että karkulainen löytyisi. Se, että Uroskin jätti jääkiekon ensimmäisen erän katsomatta ihan vaan etsiäkseen vaimon uutta kanaa, tulkittaneen aika isosti rakkaudenosoitukseksi <3

Loppuviimeksi nuorikkokoira tavoitti karkurikanan perennapenkistä ja minä epätoivoisella, paksun muijan tiikerinloikalla sain sen haalittua kainaloon. 
Seurasi järkyttyneen kanan rääkykailotusta, johon tallessa olevat kanssasisaret vastasivat kohtuuttoman äänekkäällä epäjärjestyskaakatuksella. Kukko kiekui, kanat koilotti ja minun teki mieli itkeä onnesta, vaikka saunapuhtaudesta ei ollut enää tietoakaan.

Kaikki kanat kopissa, olematon oletettu karkureitti tukittu, multa pesty kyynärpäistä eikä Suomikaan ole vielä pahasti häviöllä. 
Kuittaan viikonlopun käsitellyksi.

Mikä Jallua viiraa?

Keskiviikko 16.9.2015 - Laura Jormanainen

Miun Jalmari-kukkoni on nyt kohta vuoden ikäinen ja ollut tähän asti ihan kelpo poika: se on parin liki aikuisen kanalapsen isä, kanalaumansa vihtori, jota muutamat justiinat pitävät ruodussa. Yöt se nököttää naistensa keskellä orrella ja päivät etsii rouvalaumalle ruokaa ja kiekua kollottaa milloin sattuu.

Yhteistä eloa Jallun kanssa on äitienpäivästä asti sujuvasti eletty, se siirtyy aina sujuvasti syrjemmälle ja tarkkailee touhujani vähän kauempaa, kun menen kanalaan. Vain kerran olen saanut sen kädestä syömään, muuten se antaa akkain hoitaa herkkujen kärkkymisen ja syö itse mitä sattuu maahan jäämään. Kasvanut on tässä yhteiselon aikaan roimasti ja nättihän se on kuin mikä.

Tipi ja Sylvesteri - ei helpoimman kautta :)

Keskiviikko 12.8.2015 - Laura Jormanainen

Minulla on kaksi kuusiviikkoista nuorikkoa; Tipi ja Sylvesteri. Nimistä huolimatta taitavat molemmat olla kanapuolisia ja siitä jos mistä on oltu kovasti mielissämme.

Alkuun pallerot olivat äidin kanssa omissa tiloissa missä saivat sen kolmisen viikkoa kasvaa. Sitten siirrettiin samaan häkkiin muiden kanssa ja äkkinäisyyttään luultiin, että siinähän ne menevät isompien kanssa. Pirkko-kana ja Hertta-kana päättivät kuitenkin toisin ja näytti, että ne pistävät tiput kylmiksi heti alkuun, joten siirrettiin rakkariakat omaan tilaansa harkitsemaan vaihtoehtoja ”käyttäydy tai kattilaan”. Homma näytti toimivan kunnes Jallu-kukko keksi, että hänen haaremistaan puuttuu naisia ja nosti yötäpäivää mellakan johon kurinpalautuksessa olevat nartut tietysti vastailivat jotain sopivan villitsevää.

Ei kun järkkäämään kanojen koteja taas uusiksi. Rajalliset ovat tavallisen talollisen vaihtoehdot, joten otettiinpa vähällä käytöllä oleva koirahäkki kanakäyttöön. Sinne siis Jallu ja kiltit Kirppu ja Kerttu sekä ne kaksi tipunsyöjätärtä viidekseen. Äitibertta jäi Tipin ja Sylvesterin kanssa omaan rauhaansa.

Rauha maassa, luulisi tässä kohti äkkinäinen kananainen.
Muutama viikko on taas kulunut edelleen ja jossain äitikanan takaraivossa muuttui hautomis- ja hoivaamisvaihde takaisin ihan vaan kana-ajatuksiksi ja liekö pihan yli Jallulle jotain lirkutellut, kun kukkoa alkoi taas huudattaa yhden kanan puuttuminen toimintaetäisyydeltä. Jallu kiekuu kuin hullu ja on ihan justiinsa pääsemässä eroon päästään.

Viimeisenä yrityksenä päätin lomapäivän ratoksi ottaa ja siirtää äitiBertan nuorikoineen vihdoin samaan laumaan ja istua itse siellä häkissä seuraamassa miten homma sujuu. Joten Bertta kantoon ja muiden sekaan. Voi sitä Jallun riemua ja pörhistelyä. Näytti siltä, että Bertta pärjäilee, joten Tipiä lähdin hakemaan, mutta se ennätti pyrähtää karkuun ja hätäpäissään livisti jalkojeni välistä pihan reunalle pitkään nurmikkoon. Mylläsin heinikkoa, konttasin risukossa ja koitin löytää sitä. Ei missään. Oli pakko lähteä siirtämään Sylvesteri, joka oli jäänyt avoimeen aitaukseen yksinään, ettei sekin häviäisi.

Sylvesterin tyrkkääminen isojen kanojen sekaan aiheutti mahtipohtisen kaakatus-pyrähtely-räpytys-kotkotuksen ja sen sortin takaa-ajon, että Sylvesteri tunki itsensä mitättömän pienestä rakosesta (ei sellaisesta oikeasti voi tuollainen puolikas kana sopia!) pihalle häkistä ja viipotti suorinta tietä sinne samaan pöhelikköön, missä se Tipi oli jo kateissa.
Suunnitelman mukaan minun piti siis tässä vaiheessa istuskella kahvikuppi kourassa kanalassa katsomassa miten hieno kanalaumani tutustelee toisiinsa leppoisasti ja tyytyy nokkimaan porukalla maahan ripottelemiani jyviä ja kärkkyy leipäpalaa kädestä.
Todellisuudessa molemmat omat tipuset olivat nyt häveyksissä ja minä itkua vääntäen kääntelemässä sateen jälkeen märkiä nokkospusikoita, liukastelemassa kivillä, raapiutumassa puun oksiin ja sotkeentumassa multaan, liejuun ja koiranpaskaan.

Kuin ihmeen kaupalla Sylvesteri löytyi kököttämässä heinien alla ja suurena aarteena sen siitä kannoin takaisin omaan koppiinsa ja ovi tiukasti kiinni. Tipistä ei hajuakaan.

Viimeisenä toivona arvelin hakea talon epäkelpo-noutajakoiran avuksi. Löytäisi se Tipin ainakin, mutta mitä se sille tekisi; tuskin noutaisi ainakaan, kun ei nouda muutakaan. Joten usutin koiran pusikkoon ja näköjään sillä nenä toimii, koska sieltä se pölläytti kananpojan esiin. Tipi pyrähteli edellä, koira riekkui ja haukkui perässä ja minä kiroilin ja kompastelin viimeisenä.

Lopputulemana sain Tipin kiinni, koiran kuriin ja itseni rauhoittumaan.
Kanalauman yhdistäminen jäi siis edelleen haaveeksi ja olen uuvuksissa, likainen ja hikinen. Tipi ja Sylvesteri kököttävät järkytyksestä tönkköinä pesässä. Jallu sai naisensa haltuun ja toivon kovasti, että sitä vähän vähemmän huudattaa, ettei mennyt ihan hukkaan tämä sirkus.

Kanahulluuden alkumetrit

Lauantai 1.8.2015 - Laura Jormanainen

Ensin sitä odottaa sitä omaa ensimmäistä kanaansa ja tuunaa sille omasta mielestään täydellisen kanakoppi-idyllin, missä on hyvä mamman pikku kotkottajien viettää onnellisen kanan päiviä. Sitten istutaan kanalan kulmalla aamukahvilla ja kanankakkaan paljain jaloin käveleminen ei tunnu kuin hassulta.

Sitten odotetaan sitä ensimmäistä munaa kuin aurinkoa nousevaksi. Ja nouseenhan se, tai siis tipahtaa sinne täydellisen kanan täydelliseksi järjestelemään pesään. Sitä pikkuruista munaa varjellaan kaksin käsin keittiöön saakka eikä melkein raaskita kopsauttaa paistinpannulle. Vaan sitten kun raaskitaa, niin sitten on millä kehua kaikille kavereille miten järjettömän hyviä ne omat munat ovatkaan.

Aamukanalan aamukatastrofi

Tiistai 28.7.2015

Heräsin aamuviideltä melkoiseen kanalamellakkaan ja tietysti tihkusateessa viiletin aamutakki-kalossi-yhdistelmässä katsomaan mitä on tekeillä. Pahinta pelkäsin, kun olin eilen laittanut kolmeviikkoiset tiput muiden sekaan.

Kanalassa neljä rouvaa istui orrella, joista yksi huusi kuin tuli pyrstön alla, loput kolme kotkotti, äitikana potpotti lattiapesässä lapsilleen, tiput piipitti ja kukko kiekui takapuoli pitkällä.

Itsenäisyyspäivän juhlan tervehdyspuhe Tuupovaarassa 6.12.2014

Lauantai 6.12.2014 klo 19:33

Arvoisat sotiemme veteraanit, Lotat, hyvät juhlavieraat.

Itsenäisyyspäivä saa ajattelemaan ajassa taaksepäin, pidemmällekin kuin oma muistini riittää. Olen sitä sukupolvea, jolla ei ole omakohtaista kokemusta sota-ajasta, eikä sen jälkeisistä jälleenrakennuksen vuosikymmenistä. Olen 70-luvun onnellinen kasvatti, joka on saanut elää siinä Suomessa, jota aikaisemmat sukupolvet ovat varjelleet ja korjanneet. Olen saanut elää rauhassa, huolehdittuna, hoidettuna ja koulutettuna.

Lähimmäs sota-ajan tunnelmaa olen päässyt salaa kuuntelemalla Kokinvaaran mummolan iltahämärissä edesmenneen mummoni aikuisille kertomia lottamuistoja. Ukki ei omista rintamakokemuksistaan puhunut. Tai jos puhui, niin vasta sen jälkeen, kun pienet korvat olivat varmasti jossain ihan muualla. Heidän kaltaisiaan sotien veteraaneja Suomessa on tänään vielä 30 000 juhlimassa tätä itsenäisyyspäivää. Itsenäisyys ei kuitenkaan ole pelkästään menneisyyttä, vaan mitä suurimmassa määrin tätä päivää.

Nyky-Suomen hyvinvoinnin keskeltä nostetaan usein esiin kaikenlaisia ongelmia, joiden kanssa joudumme taistelemaan. Nyt uudistetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koetetaan pärjätä kireässä taloustilanteessa, taistellaan työttömyyttä vastaan, yritetään helpottaa ahdingossa olevien perheiden arkea ja pyristellään milloin kiireen, tietotulvan tai ilmastonmuutoksen keskellä.

Ajat ovat omalla laillaan hankalia, mutta näistäkin selvitään sillä rohkeudella millä isovanhempamme ovat tästä maasta taistelleet ja sillä suomalaisella sisulla millä vanhempamme ovat sitä uusiksi rakentaneet. Yhteistyökykyisinä me tätä maata nyt ylläpidämme ja onneksemme lapsemme saavat sitä jatkossa myös rakastaa. Ei anneta mittasuhteiden vääristyä ja ongelmien tuntua suuremmilta kuin ne ovatkaan, sillä nämä tämän päivän haasteet ovat ratkaistavissa.

Minä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan elää sellaisessa maassa, jossa minun ei tarvitse saatella miestäni eikä poikiani sotaan. Kukaan ei aja minua pois kotoani, ei vie omaisuuttani eikä minua vainoa.  Saan katsoa perinteisen Tuntemattoman sotilaani kotisohvalta, sytyttää sinivalkoiset kynttilät ja olla rauhassa.

Toivon, että tänä aikana me kaikki voimme olla iloisia ja onnellisia tästä itsenäisyydestämme; kunnioittaen menneiden sukupolvien tekemää työtä samalla eläen tätä päivää ja tehden tulevaisuudesta paras mahdollinen.

Omasta ja Joensuun kaupungin puolesta toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tähän yhteiseen juhlaan ja haluan sen tuoman tunnelman myötä toivottaa teille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja Jumalan siunausta.