Ajatuksia elämästä ja eläimistä

Tipu vai paisti?

Tiistai 19.7.2016 - Laura Jormanainen

Aamun murhe löytyi kanan pesästä. En ole ennen nähnyt äitikanan littanaksi tallustelemaa kananmunaa, jonka se ensin on hautonut melkein valmiiksi. Pahalle mielelle tulin keskentekoisen tipuparan vuoksi. Lie ollut vahinko pesäänsä raivokkaasti varjelevalta äitikanalta, mutta kurja fiilis tähän päivään siitä tuli. Toinen tipu löytyi kuolleena pesän ulkopuolelta. Se piipitti vielä eilen illalla.

En saanut tuttavalta sympatiaa tähän menetykseen. Hänen näkemyksensä oli, että mikä siinä nyt murehduttaa, kun etkös sinä niitä pataan kasvata kuitenkin. Pihallasikin temmeltää pari kukkopoikaa, joista toinen on jo nimetty Paistiksi ja toinen Pihviksi. Söpöjä tipuja nekin. Joten mikä ero?

Missähän kohtaa minulla menee omassa ajatuksessani se raja, että hartaasti odotetusta pikkutipusta tulee ruokaa? Välillä on ainakin se vaihe, kun olen opettanut sitä äitikanan kanssa syömään nökönen kerrallaan ja järjestänyt sille sellaiset olosuhteet missä kukaan ei käy kimppuun. Olen pitänyt puhtaana ja lämpimänä ja ihastellut kanalapsen puuhia. Tarjonnut herkkuja ja katsonut miten siitä kasvaa omannäköisensä elukka.

Näitä omia elukoita on meillä pataan laitettu muutamia, eikä niistä siinä kohti ole huonoa omaatuntoa tunnettu, koska kotipihalla tipusta saakka itse kasvatettu kana maistuu kyllä monessa mielessä erikoisen hyvälle. Jossain kohtaa huolenpito muuttuu ruuantuotannoksi ja söpö tipu marinoiduksi paistiksi. Äidillinen kotiruuantuottaja minussa tykkää laittaa ruokaa lämmöllä hoidetuista, vapaana viipottaneista, onnellisista kanoista.

Pesään jäi vielä aamulla kolme munaa. Toivottavasti niistä tulee vielä niitä tipuja.

13725087_10208396236617081_727627333514111667_o_428x500.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

Koko homma uusiksi?

Torstai 30.6.2016 - Laura Jormanainen

Pistin nettisivut uusiksin ja jätin vain muutaman epäpoliittisen kanakirjoituksen ja mielestäni onnistuneen itsenäisyyspäivän puheen jäljelle. Tuntui jotenkin hyvältä.

Entiset sivut olivat siltä jäljiltä, kun niitä joskus kuntavaalien alla väsäsin ja kaiken kiireen ja väännön keskellä yritin tänne vähän välillä jotain kirjoittaa. Töissä käyvällä pikkupoliitikolla ei kuitenkaan ole vuorokaudessa sen enempää tunteja kuin muillakaan, joten jostain on täytynyt tinkiä. Se joku on esimerkiksi blogin kirjoittaminen. Tai kaappien siivoaminen tai kaverien luona kylättely tai harrastuskerhoihin osallistuminen tai kävelylenkillä käyminen.

Ottamatta tässä sen enempää kantaa politiikkaan muuten, on kyllä tällä muutaman vuoden kokemuksella todettava, että siihen kun heittäytyy mukaan niin muun elämänsä saa heittää ihan jonnekin muualle. Neljä-viisi iltaa viikossa minulla on mennyt jossain johtokunnassa, työvaliokunnassa, hallituksessa, valtuustossa tai niihin läheisesti liittyvässä ryhmäkokouksessa tai valmistelupalaverissa. Siihen päälle … tai siis alle… pitää tietysti esityslistat ottaa haltuun, vastailla kuntalaisten sähköposteihin, kysellä virkamiehiltä asioita joita ei tiedä ja koittaa löytää ymmärrys niihin joita ei älyä.

Kokoukset ovat yleensä kaupungissa iltakuudesta alkaen ja kahdeksan tunnin työpäivä päättyy yleensä neljältä. Siinä välissä jos yritän kotona pistäytyä, ennätän olla siellä reilun puoli tuntia. Joten usein tulee jäätyä kaupungille. Päivälle kertyy siis helposti aamuseitsemän lähdöstä lukien mittaa reilusti yli kellonympärys. Ja vielä ihmetellään, kun millään ei illalla kahdeksan jälkeen enää jaksaisi kuunnella miten joku omaa ääntään rakastava sielu valtuuston kokouksessa jaarittelee jonninjoutavia mitkä on jo moneen kertaan sanottu.

Olen tässä ensin vähän salaa alkanut haaveilla sellaisesta vapaa-ajasta, jota ei olisi kukaan kellottanut valmiiksi. Tekisin mitä sattuu ja kenen kanssa huvittaa. Enkä ottaisi vastuuta mistään yleisistä asioista, vaan keskittyisin ihan omiini. Kävisin kavereilla kylässä ja ennättäisin siivota, niin että voisin kutsua heitä meillekin :) Ja saattaisinpa lähteä käsityökerhoon virkkaamaan mattoja. Alkaisin ehkä uudelleen käydä kävelylenkeillä ja uimassa.

Pitäisiköhän ihan oikeasti pistää koko homma ihan uusiksi.

Kommentoi kirjoitusta.

Viikonlopun loppu

Sunnuntai 22.5.2016

Kivan viikonlopun loppujärkytyksen sai aikaan tänään meille haettu uusi kanarouva, joka meidän rantasaunassa käydessämme oli ottanut ja lähtenyt kananpitävästä aitauksesta livohkaan. Kotiin tullessa menin laittamaan kanalan luukkua kiinni ja pääluku ei täsmännytkään

Sen sijaan, että olisin saunapuhtaana heittäytynyt sohvalle katsomaan lätkää, olen taas itku-potku-harmituksen kanssa ryntäillyt pitkin pihaa, kyntänyt ruusupensaissa ja usuttanut koiria nuuskimaan pihapusikoita, että karkulainen löytyisi. Se, että Uroskin jätti jääkiekon ensimmäisen erän katsomatta ihan vaan etsiäkseen vaimon uutta kanaa, tulkittaneen aika isosti rakkaudenosoitukseksi

Loppuviimeksi nuorikkokoira tavoitti karkurikanan perennapenkistä ja minä epätoivoisella, paksun muijan tiikerinloikalla sain sen haalittua kainaloon.
Seurasi järkyttyneen kanan rääkykailotusta, johon tallessa olevat kanssasisaret vastasivat kohtuuttoman äänekkäällä epäjärjestyskaakatuksella. Kukko kiekui, kanat koilotti ja minun teki mieli itkeä onnesta, vaikka saunapuhtaudesta ei ollut enää tietoakaan.

Kaikki kanat kopissa, olematon oletettu karkureitti tukittu, multa pesty kyynärpäistä eikä Suomikaan ole vielä pahasti häviöllä.
Kuittaan viikonlopun käsitellyksi.

Kommentoi kirjoitusta.

Mikä Jallua viiraa?

Keskiviikko 16.9.2015 - Laura Jormanainen

Miun Jalmari-kukkoni on nyt kohta vuoden ikäinen ja ollut tähän asti ihan kelpo poika: se on parin liki aikuisen kanalapsen isä, kanalaumansa vihtori, jota muutamat justiinat pitävät ruodussa. Yöt se nököttää naistensa keskellä orrella ja päivät etsii rouvalaumalle ruokaa ja kiekua kollottaa milloin sattuu.

Yhteistä eloa Jallun kanssa on äitienpäivästä asti sujuvasti eletty, se siirtyy aina sujuvasti syrjemmälle ja tarkkailee touhujani vähän kauempaa, kun menen kanalaan. Vain kerran olen saanut sen kädestä syömään, muuten se antaa akkain hoitaa herkkujen kärkkymisen ja syö itse mitä sattuu maahan jäämään. Kasvanut on tässä yhteiselon aikaan roimasti ja nättihän se on kuin mikä.

Mutta annapa tänä aamuna! Menin ihan normimeiningillä kanalaan pari puurokippoa mukanani. Muutama kana oli vielä unen huuruisena orrella ja Jallu tallusti isännän elkein aitauksessa. Hereillä olevat kanat rynnivät tietysti kaurapuurolle, vaan kun keräsin eilisiä kuppeja maasta, niin eikös kukkoperkele hyökkää minun kimppuuni! Se tuli koivet edellä ranteeseen siipiä rämpyttäen ja ensihätään sitä kalossilla viuhtaisin saadakseni sen kauemmas. Arvelin sen säikähtäneen jotain epämääräistä ja pienessä hämmennyksessä jatkoin rauhallisesti aamupuuhia ja nostin toisen tyhjän kupin maasta. Sama juttu; kukko ranteessa. Uskoi se rähähdystäni ja luikki niskaansa pörhistellen syrjemmälle. Minulla ei ollut aamutuimaan aikaa enempää jäädä neuvoa pitämään sen mielenliikkeistä, joten poistuin paikalta.

Jäinpähän vaan miettimään, että mikähän bitti sillä on yönkahmassa naksahtanut poikkiteloin?

Pitää käydä sille iltapäivällä selvällä suomella kertomassa, että se on Jallu sillä lailla, että meillä ei ruokkivaan käteen hyökätä kuin ihan viimeisenä päivänä. Saatan antaa armon käydä oikeudessa ehkä tämän kerran, mutta pölli kutsuu jos tuo peli jatkuu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kukko, Alho,

Tipi ja Sylvesteri - ei helpoimman kautta :)

Keskiviikko 12.8.2015 - Laura Jormanainen

Minulla on kaksi kuusiviikkoista nuorikkoa; Tipi ja Sylvesteri. Nimistä huolimatta taitavat molemmat olla kanapuolisia ja siitä jos mistä on oltu kovasti mielissämme.

Alkuun pallerot olivat äidin kanssa omissa tiloissa missä saivat sen kolmisen viikkoa kasvaa. Sitten siirrettiin samaan häkkiin muiden kanssa ja äkkinäisyyttään luultiin, että siinähän ne menevät isompien kanssa. Pirkko-kana ja Hertta-kana päättivät kuitenkin toisin ja näytti, että ne pistävät tiput kylmiksi heti alkuun, joten siirrettiin rakkariakat omaan tilaansa harkitsemaan vaihtoehtoja ”käyttäydy tai kattilaan”. Homma näytti toimivan kunnes Jallu-kukko keksi, että hänen haaremistaan puuttuu naisia ja nosti yötäpäivää mellakan johon kurinpalautuksessa olevat nartut tietysti vastailivat jotain sopivan villitsevää.

Ei kun järkkäämään kanojen koteja taas uusiksi. Rajalliset ovat tavallisen talollisen vaihtoehdot, joten otettiinpa vähällä käytöllä oleva koirahäkki kanakäyttöön. Sinne siis Jallu ja kiltit Kirppu ja Kerttu sekä ne kaksi tipunsyöjätärtä viidekseen. Äitibertta jäi Tipin ja Sylvesterin kanssa omaan rauhaansa.

Rauha maassa, luulisi tässä kohti äkkinäinen kananainen.
Muutama viikko on taas kulunut edelleen ja jossain äitikanan takaraivossa muuttui hautomis- ja hoivaamisvaihde takaisin ihan vaan kana-ajatuksiksi ja liekö pihan yli Jallulle jotain lirkutellut, kun kukkoa alkoi taas huudattaa yhden kanan puuttuminen toimintaetäisyydeltä. Jallu kiekuu kuin hullu ja on ihan justiinsa pääsemässä eroon päästään.

Viimeisenä yrityksenä päätin lomapäivän ratoksi ottaa ja siirtää äitiBertan nuorikoineen vihdoin samaan laumaan ja istua itse siellä häkissä seuraamassa miten homma sujuu. Joten Bertta kantoon ja muiden sekaan. Voi sitä Jallun riemua ja pörhistelyä. Näytti siltä, että Bertta pärjäilee, joten Tipiä lähdin hakemaan, mutta se ennätti pyrähtää karkuun ja hätäpäissään livisti jalkojeni välistä pihan reunalle pitkään nurmikkoon. Mylläsin heinikkoa, konttasin risukossa ja koitin löytää sitä. Ei missään. Oli pakko lähteä siirtämään Sylvesteri, joka oli jäänyt avoimeen aitaukseen yksinään, ettei sekin häviäisi.

Sylvesterin tyrkkääminen isojen kanojen sekaan aiheutti mahtipohtisen kaakatus-pyrähtely-räpytys-kotkotuksen ja sen sortin takaa-ajon, että Sylvesteri tunki itsensä mitättömän pienestä rakosesta (ei sellaisesta oikeasti voi tuollainen puolikas kana sopia!) pihalle häkistä ja viipotti suorinta tietä sinne samaan pöhelikköön, missä se Tipi oli jo kateissa.
Suunnitelman mukaan minun piti siis tässä vaiheessa istuskella kahvikuppi kourassa kanalassa katsomassa miten hieno kanalaumani tutustelee toisiinsa leppoisasti ja tyytyy nokkimaan porukalla maahan ripottelemiani jyviä ja kärkkyy leipäpalaa kädestä.
Todellisuudessa molemmat omat tipuset olivat nyt häveyksissä ja minä itkua vääntäen kääntelemässä sateen jälkeen märkiä nokkospusikoita, liukastelemassa kivillä, raapiutumassa puun oksiin ja sotkeentumassa multaan, liejuun ja koiranpaskaan.

Kuin ihmeen kaupalla Sylvesteri löytyi kököttämässä heinien alla ja suurena aarteena sen siitä kannoin takaisin omaan koppiinsa ja ovi tiukasti kiinni. Tipistä ei hajuakaan.

Viimeisenä toivona arvelin hakea talon epäkelpo-noutajakoiran avuksi. Löytäisi se Tipin ainakin, mutta mitä se sille tekisi; tuskin noutaisi ainakaan, kun ei nouda muutakaan. Joten usutin koiran pusikkoon ja näköjään sillä nenä toimii, koska sieltä se pölläytti kananpojan esiin. Tipi pyrähteli edellä, koira riekkui ja haukkui perässä ja minä kiroilin ja kompastelin viimeisenä.

Lopputulemana sain Tipin kiinni, koiran kuriin ja itseni rauhoittumaan.
Kanalauman yhdistäminen jäi siis edelleen haaveeksi ja olen uuvuksissa, likainen ja hikinen. Tipi ja Sylvesteri kököttävät järkytyksestä tönkköinä pesässä. Jallu sai naisensa haltuun ja toivon kovasti, että sitä vähän vähemmän huudattaa, ettei mennyt ihan hukkaan tämä sirkus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tipu

Kanahulluuden alkumetrit

Lauantai 1.8.2015 - Laura Jormanainen

Ensin sitä odottaa sitä omaa ensimmäistä kanaansa ja tuunaa sille omasta mielestään täydellisen kanakoppi-idyllin, missä on hyvä mamman pikku kotkottajien viettää onnellisen kanan päiviä. Sitten istutaan kanalan kulmalla aamukahvilla ja kanankakkaan paljain jaloin käveleminen ei tunnu kuin hassulta.

Sitten odotetaan sitä ensimmäistä munaa kuin aurinkoa nousevaksi. Ja nouseenhan se, tai siis tipahtaa sinne täydellisen kanan täydelliseksi järjestelemään pesään. Sitä pikkuruista munaa varjellaan kaksin käsin keittiöön saakka eikä melkein raaskita kopsauttaa paistinpannulle. Vaan sitten kun raaskitaa, niin sitten on millä kehua kaikille kavereille miten järjettömän hyviä ne omat munat ovatkaan.

Eipä aikaakaan, kun ne kaikki kanaset munivat hienoihin pesiin ja munia kannetaan pikku korissa sisälle ja niitä kertyy läjäpäittäin eikä kenenkään kolesteroliarvot huushollissa kestä niiden kaikkien itse syömistä. Joten eipä mitään, lahjoitetaan kaverille ja anopille ja parille muulle tutulle.
Mitään järkeä ei ole siinä munamäärässä, kun niitä myyntilupia ei ole eikä hankita, mutta pälähtääpä mieleen miten ihana olisi, jos olisikin omia tipuja!

Ja ei kun kaikki konstit kehiin. Jätetään munia pesään odottamaan hautojaa, tehdään taikatemput ja mummon vinkit ja odotetaan Ja kas. Jokuhan se alkaa hautoa.

Sitäpä sitten pitääkin taas päivystää ihan urakalla, että vieläkö se iltapäivällä lätsöttää siellä pesässä.. entäs illalla ja riemuvoitto on, kun se on vielä siellä huomisaamunakin! Enää 20 päivää ja meillä synnytään!!
Pitkät ovat ne päivät, kunnes sitten yhtenä päivänä munaläjästä kuoriutuu muutama pieni untuvikko. Siinä aikuinen kananpitäjä sitten loikkii innosta kiljuen pitkin pihaa kuuluttaen koko maailmalle, että MEILLÄ ON TIPUJA! Kiireellä keittämään niille munankeltuaista ja ryntäilemään kauppaan hakemaan rahkaa ja raejuustoa ja raastamaan kurkkua ja etsimään vesikippoa ja touhuamaan siinä ohessa kaikkea muutakin tuikitärkeää, jotta pienet pallerot saisi pidettyä hengissä. Siinä sitä taas menee tunti jos toinenkin kahvikupin kanssa tipolassa tipu-TV:n seurassa istuskellessa.

Vaan voi sitä huolen määrää, jos joku näyttää voivan kurjasti tai jokaisen ei ole nähnyt syövän tai juovan. Ja kakkiihan ne kaikki varmasti? Ja eihän niitä kukaan isompi nyt tallo tai hakkaa muuten hengiltä. Viikon päästä jo uskaltaa hengittää, jos ei muistanut ruokineen kellonlyömällä mennä tarkistamaan tilannetta.

Sittenpä sitä voikin jo ruveta sottailemaan, että onko ne lapset kukkoja vai kanoja. Kuka mitenkin päin niitä tutkii, kuvaa ja kääntelee ja kaikilta mahdollisilta kyselee ja toivoo kanavastausta. Ihan vaan siksi, että olisi se niiiin ihana saada ihan IKIOMA ensimmäinen melkein kuin itsetehty kana ja varsinkin sen muna. Sen parempia ei varmasti olekaan! Siitä en vielä tiedä mitään :)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kotikanala, kana

Aamukanalan aamukatastrofi

Tiistai 28.7.2015

Heräsin aamuviideltä melkoiseen kanalamellakkaan ja tietysti tihkusateessa viiletin aamutakki-kalossi-yhdistelmässä katsomaan mitä on tekeillä. Pahinta pelkäsin, kun olin eilen laittanut kolmeviikkoiset tiput muiden sekaan.

Kanalassa neljä rouvaa istui orrella, joista yksi huusi kuin tuli pyrstön alla, loput kolme kotkotti, äitikana potpotti lattiapesässä lapsilleen, tiput piipitti ja kukko kiekui takapuoli pitkällä.

Tilanne oli kuitenkin lähinnä koominen: joku pöljä oli munia pötkäyttänyt orrella istuessaan, muna oli tippunut alhaalla pesässä olevan äitikanan ja lasten nenän eteen ja tietysti särkynyt. Tiput vetelivät äidin komennuksesta keltuaista mahaansa ja kukko kiersi kiekumistaan nikotellen rinkiä lattialla.

Kanan kieltä paremmin tuntematta keskustelu kuulosti suunnilleen tältä:
- Pöljäkana: MIE OOON TIPUTTANU MIUN MUNAN! SE ON RIKKI! ÄÄÄÄ
- 2. Kana: mitä mie sanoin ei siitä mitään tuu jos ei kehdata mennä pesään saakka on se tuo nykyajan latteäitihomma tommosta ei viitsitä mitään tehdä kunnolla vaan sinne vaan heitetään munat mihin sattuu ja miten huvittaa ja väärin päin orrellakin istuu ja tässä se sitten nähdään miten siinä käy kun on vaan oma nahka tärkein
- 3. Kana: voikauheeta nyt siltä tippu muna tonne ja noi toiset syö sitä tää on ihan kauheeta mie en enää ikinä uskalla nukkua täällä orrella jos miultakin muna putoo
- 4. Kana: yks muna sinne tänne ei tee mitään antaa olla mennään nukkumaan vielä ei tässä nyt tarvii mitään mellakkaa nostaa tuleehan noita uusia joka päivä
- Äitikana: noniin lapset, siitä vaan otatte hyvää ruokaa ja tuosta vähän lisää ja minäpä pienin tätä kuorta vähän niin siitä vielä pikkuisen lisää
- Kukko: A-KAT HIL-JAAAA, A-KAT HIL-JAAA

Raivasin munanroippeet, laskin kukon kanalasta aitaukseen, tarjosin sille rauhoittavaksi vähän ruokaa ja mökki hiljeni. Lähdin takaisin tunniksi nukkumaan.

Kommentoi kirjoitusta.

Itsenäisyyspäivän juhlan tervehdyspuhe Tuupovaarassa 6.12.2014

Lauantai 6.12.2014 klo 19:33

Arvoisat sotiemme veteraanit, Lotat, hyvät juhlavieraat.

Itsenäisyyspäivä saa ajattelemaan ajassa taaksepäin, pidemmällekin kuin oma muistini riittää. Olen sitä sukupolvea, jolla ei ole omakohtaista kokemusta sota-ajasta, eikä sen jälkeisistä jälleenrakennuksen vuosikymmenistä. Olen 70-luvun onnellinen kasvatti, joka on saanut elää siinä Suomessa, jota aikaisemmat sukupolvet ovat varjelleet ja korjanneet. Olen saanut elää rauhassa, huolehdittuna, hoidettuna ja koulutettuna.

Lähimmäs sota-ajan tunnelmaa olen päässyt salaa kuuntelemalla Kokinvaaran mummolan iltahämärissä edesmenneen mummoni aikuisille kertomia lottamuistoja. Ukki ei omista rintamakokemuksistaan puhunut. Tai jos puhui, niin vasta sen jälkeen, kun pienet korvat olivat varmasti jossain ihan muualla. Heidän kaltaisiaan sotien veteraaneja Suomessa on tänään vielä 30 000 juhlimassa tätä itsenäisyyspäivää. Itsenäisyys ei kuitenkaan ole pelkästään menneisyyttä, vaan mitä suurimmassa määrin tätä päivää.

Nyky-Suomen hyvinvoinnin keskeltä nostetaan usein esiin kaikenlaisia ongelmia, joiden kanssa joudumme taistelemaan. Nyt uudistetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koetetaan pärjätä kireässä taloustilanteessa, taistellaan työttömyyttä vastaan, yritetään helpottaa ahdingossa olevien perheiden arkea ja pyristellään milloin kiireen, tietotulvan tai ilmastonmuutoksen keskellä.

Ajat ovat omalla laillaan hankalia, mutta näistäkin selvitään sillä rohkeudella millä isovanhempamme ovat tästä maasta taistelleet ja sillä suomalaisella sisulla millä vanhempamme ovat sitä uusiksi rakentaneet. Yhteistyökykyisinä me tätä maata nyt ylläpidämme ja onneksemme lapsemme saavat sitä jatkossa myös rakastaa. Ei anneta mittasuhteiden vääristyä ja ongelmien tuntua suuremmilta kuin ne ovatkaan, sillä nämä tämän päivän haasteet ovat ratkaistavissa.

Minä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan elää sellaisessa maassa, jossa minun ei tarvitse saatella miestäni eikä poikiani sotaan. Kukaan ei aja minua pois kotoani, ei vie omaisuuttani eikä minua vainoa. Saan katsoa perinteisen Tuntemattoman sotilaani kotisohvalta, sytyttää sinivalkoiset kynttilät ja olla rauhassa.

Toivon, että tänä aikana me kaikki voimme olla iloisia ja onnellisia tästä itsenäisyydestämme; kunnioittaen menneiden sukupolvien tekemää työtä samalla eläen tätä päivää ja tehden tulevaisuudesta paras mahdollinen.

Omasta ja Joensuun kaupungin puolesta toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tähän yhteiseen juhlaan ja haluan sen tuoman tunnelman myötä toivottaa teille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja Jumalan siunausta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itsenäisyyspäivä